Perjantain lyhyet

Kuten kaikki historiaa lukeneet, ja etenkin Turun seudun paikallishistoriaa tuntevat, tietävät, niin Noaan arkki rakennettiin Turun Korppoolaismäessä Aurajoen suulla. Tämähän osui kohdallemme, kun aloittelevana prosessi- ja projektikehittäjänä pomo nakitti meidät kollegan kanssa työmaalle hakemaan uusia oppeja, kun konttorilla oli muuten hiljaista.

"Jotta tekin edes vähän ymmärtäisitte kehittämisestä jotain", oli pomon kannustava kehote.

Vettä satoi sinäkin päivänä kaatamalla, kun tallustimme työmaalle ja näimme ensi kertaa kymmeniä metrejä pitkän ja toistakymmentä metriä leveän puulaivan, josta koko kaupunki puhui. Työhön oli haettu veneenrakentajia, puuseppiä ja hanslankareita ilmoituksella Raatihuoneen seinällä. Myöhemmin kuulimme, että sitä piti kutsua arkiksi. Tossumme kastuivat mutavellissä, kun läpsimme laivan pohjan tuntumassa ahertavan porukan luokse.

"Mistä mahdamme löytää projektipäällikön?", kysyimme.
"Projektipäällikön?", kuului ihmettelevän sävyinen vastakysymys useasta suusta.
"Kysykää Nooalta, hän tietää kaiken!", murahti joku kauempaa keskeyttämättä työtään.
"Nooalta?", ihmettelimme me vuorostamme suu tyttömunkkina.
"Valkoinen pitkä tukka ja parta, joskus valkoisena loistanut kaapu yllään. Jossain täällä."

Löysimme tyypin arkin keulapuolelta.
"Päivää! Me etsimme pro..."
"Mitä miehiä? Onko kokemusta veneistä?", tuhahti valkokaapuinen mies.
"On mulla soutuvene", tuumi kollega.
"Ja mulla pieni puinen ruuhi", kerroin.
"Voi herran pieksut!", kuului huokaisu parran joukosta.

"Hakekaapa tilkerauta ja nuija tuolta! Menette sitten takomaan pellavarivettä lautojen saumoihin tiivisteeksi", Nooa ohjeisti.
"Ei, kun meidän piti...", ehdimme aloittaa kääntyessämme katsomaan Nooan osoittamaan suuntaan, kun tunsimme muulinpotkun persuksissamme ja lensimme naamallemme mutaan.
"Mitä toi nyt oli?", suutahdimme tapaamisen uudesta käänteestä katsoen Nooan 46 numeron nahkasaappaita.
"Se oli työhön opastus! Opastusta saa lisää, jos ette pian ole nuijimassa rivettä rivakasti pohjaan", hän vastasi.

Katsoimme oman terveyden kannalta parhaaksi totella. Haimme työkalut ja katsoimme mallia porukan muilta jäseniltä, miten tilkitseminen sujuu parhaiten. Seurue oli hyvin sekalaista seurakuntaa. Mukana oli maajusseja, taivaanrannan maalareita, opiskelijoita ja jokunen elinkautisvanki Kakolasta. Kuului tasainen naputus, kun tilkintä eteni. Yksi ja toinen heitteli ilmaan huonoja vitsejä, joita seurasi alakuloinen nauru.

Yksi nuori kaveri oli kovin hiljainen ja pitäytyi omissa oloissaan.
"Terve! Oletko ollut täällä pitkään?", kysyimme jutellaksemme.
"Sorry! Understand not Suuoomi."

Tankero-englannilla ymmärsimme, että kysessä oli kreikkalaisen laivanvarustajan vesa Medes, joka oli vaihto-oppilaana tullut Suomeen opiskelemaan oikeustieteelliseen. Hän oli kiinnostunut Raatihuoneen seinän ilmoituksesta, kun sen edessä parveili ihmisiä. Hän oli onnistunut saamaan selville, että merestä ja veneestä oli mainintaa ja päättänyt osallistua mukaan kesäajaksi. Koska olimme ainoita, joiden kanssa hän pystyi jotenkin keskustelemaan, niin teimme töitä yhdessä.

Työpäivät alkoivat aikaisin ja päättyivät iltamyöhään. Muutaman päivän jälkeen totuimme rytmiin ja tauottomaan saateeseen. Kastumiselta ei mikään vaatetus estänyt. Muistimme myös, että meidät oli passitettu tänne saamaan kokemuksia omaan työhömme.
"Millainen aikataulu tälle duunille on asetettu? Koska tämän vaiheen pitää olla valmis?", kyselimme.
"Kyllä se selviää! Turha murehtia ennen aikojaan", oli yleisin vastaus.

Selvisihän se ensimmäisten viikkojen aikana, kun vesi hiveli kumisaappaiden varsia yhä ylempää. Meidän ei tarvinnut kysyä, onko aikataulussa jouston varaa, vaan naputimme pellavaa saumaan entistä ahkerammin. Mietimme, kuinka ylös pohjasta laudanrakoja pitää tilkitä. Kreikkalainen ystävämme innostui mittailemaan arkkia keulasta perään pitkin ja poikin. Hän katseli pitkään mäelle laitumelle kerääntyneitä lampaita, lehmiä, hevosia ja muita eläimiä. Lopulta hän haki tervapurkin ja maalasi linjan keulasta perään, johon hän arvioi tilkettä vähintään tarvittavan.

Kollegan kanssa tuijotimme tervattua raitaa kyljessä pää hivenen takakenossa. Huolestuneisuus näkyi kasvoiltamme. Vettä satoi edelleen.
"It's our deadline!", kollega totesi viimein syvään huokaisten.

Huokaisu jäi porukassa elämään ja sen jälkeen jokainen puhui 'tetlainista'. Paitsi yksi, joka sanoi muiden kiusaksi aina: "Dedis!" Mutta hän olikin ihmehiihtäjä, joka ei osannut juuri puhua muusta kuin jalkapallosta, vaikkei sitä edes pelannut, vaan jotain vutista.

Toisella viikolla yritimme hahmottaa, kuka projektin omistaa ja rahoittaa. Emme onnistuneet. Touhu oli kova ja Nooa hyöri paikasta toiseen. Nooalta emme uskaltaneet kysyä, onko projektilla ohjausryhmää. Jos saa sanoa, niin projektin viestintä oli hoidettu jokseenkin heikosti.

Lauantaisin työpäivä päättyi iltakuudelta. Nooa livahti työmaalta jo neljältä. Ihmettelimme, minne hän katoaa, mutta kukaan ei tiennyt, vaikka hän oli niin aina tehnyt. Töistä emme luistaneet, koska kiire oli kova. Sunnuntait Nooa oli määrännyt lepopäiväksi eikä siitä joustettu, vaikka vesi huilaili jo polvissa.

Maanantai alkoi normaalisti kaatosateessa, paitsi että Nooaa ei näkynyt. Porukka ei ollut siitä mitenkään huolissaan.
"Kyllä tuo kohta tulee!", virnuiltiin.
Puoli kymmeneltä Nooa laahusti arkille kuin puun alle jääneenä.

"Isän kädestä on saatu taas!", hihkaisi joku.
"Pojan kanssa on saunottu pitkään!, jatkoi toinen.
Pyhän henki vielä tuoksahti Nooassa, kun hän tarpoi ohitsemme päätään pidellen.

Työt jatkuivat ja veden pinta nousi joka puolella.

Pääsimme tervalinjan yläpuolelle ihan viime tipassa. Saimme viimeisinä päivinä venyä ihan tosissamme maaliin päästäksemme. Kollega oli töiden päättyessä 195 cm pitkä ja minullakin mitta ylettyi 188 cm asti.

Pääsimme seuraamaan eläimien siirtymistä arkkiin kapeaa lankkusiltaa pitkin. Lastaus oli ihan herran hallussa ja pelkäsimme lampaiden putoavan veteen. Vesi nousi edelleen ja kiipesimme kollegan kanssa arkkiin. Arkki irtautui Korppoolaismäestä.

Ajelehdimme päämäärättömästi ja meitä pelotti. Tapahtui ihme ja kajuutasta kömpi vanha kalastaja Sjöberg Nauvosta, joka otti komennon ja saimme arkin hallintaan. Sjöberg ohjasi meidät Airistolle opettaen meille purjehduksen alkeita. Otimme suunnan kohti etelän aurinkoa pois Pohjolan kaatosateesta. Seuramatkojen kultakausi oli alkanut.

Nooa halusi myös ohjata arkkia, mutta Sjöberg ei antanut. Hän luotti vain meihin opettamiinsa apulaisiin. Usean viikon purjehduksen jälkeen sade loppui ja aurinko pilkisti esiin. Vettä oli joka suuntaan taivaanrantaan asti. Olimme keskellä aavaa emmekä tienneet vedenpaisumuksen määrää.

Risteilymme oli muuten leppoisaa, paitsi Nooa kärtti edelleen ruoriin pääsyä. Viimein Sjöberg antoi hänen ohjata. Koska arkki liikkui rauhallisesti ja sen suunta säilyi, niin Sjöberg haki itselleen kapyysista kahvia. Hetken päästä rysähti ja olimme tukevasti karilla. Sjöberg ponnahti kannelle kahvit paitansa rinnuksilla.

"Mun eka projekti ja senkin projektipäällikkö ajoi kiville", huokaisin.
"Ei pitäisi päästää projektipäällikköä sekaantumaan asiantuntijatehtäviin", säesti kollega.

Seuraavien viikkojen aikana veden pinta laski. Arkki oli tukevasti kivien päällä. Poistuimme arkista ja pääsimme erinäisten seikkailujen jälkeen taas kotimaan kamaralle.

Kerroimme pomolle Nooan projektin vaiheista ja hän innostui: "Nyt osaamme tehdä paatteja, ei muuta kuin rakentamaan!"
Laitoimme kollegan kanssa pomon hattuun jäitä: "Ei, ei, nyt pitää ajatella vähän pidemmälle."

"Ei ole mitään iloa veneveistämöstä, jos tumpelot ajavat paatit heti karille", tuumi kollega.
"Perustetaan linnan lähelle merenkulkukoulu", ehdotin.
"Lastaaminen oli vaarallisen näköistä. Se ei tule toimimaan", jatkoin.
"Aurajokisuuhun tehdään satama ja sinne kunnon lankongit paattiin", kollega keksi.

"Mistä niin paljon kulkijoita tulee, että kannattaa investoida noin hirveästi", pomo alkoi epäilemään.
"Kuljetetaan ihmisiä päiväksi Tukholmaan ja takaisin!", kollega innostui.
"Ei kukaan viitsi matkustaa edestakaisin pääsemättä mihinkään", pomo epäili.
"Myydään niille verovapaata viinaa, niin väkeä tulee Kuusamosta ja Paltamosta asti", ehdotin.

Tapasimme sittemmin Förillä jokea ylittäessä Medeksen, joka katseli sataman suuntaan.
"Hello Medes! How are you?"
"Hyvin kiitos! Mukava nähdä teitäkin!", hän vastasi suomeksi.
"Vieläkö opinnot jatkuvat?", kysyimme.
"Ei, ei! Valmistuin ajat sitten ja nyt minulla on oma yritys vaimoni kanssa."
"Vaimon?"
"Niin tapasin yliopistolla maailman kauneimman naisen ja nyt avustamme juridisesti merenkulkualan sopimusten teossa. Tulkaa toimistoomme katsomaan!"

Föri rantautui Aurajoen itärannalle. Kävelimme hetken, kunnes Medes pysähtyi näyttäen sinistä kylttiä oven yläpuolella. Siinä luki valkoisin tyylitellyin kirjaimin: Arkhimedeen laki.

Ja niinpä Turun seutu on nykyisin yksi maailman johtavista meriklustereista.