mRNA-rokotteet toimivat niin, että ne työntävät soluun oikeastaan ohjelmanpalasia, jotka solun sisällä muodostavat viruksen tarttumisen kannalta kriittistä proteiinia suoraan, mutta ei sitten mitään muuta. Tuo ei sisällä laisinkaan varsinaista perintöainesta ja jos noista (varsin nopeasti itsestään hajaantuvista) reseptiaineksista jotakin muodostuu, niin ainoastaan tuon kriittisen proteiinin osia.
Tuolla on siis tarkoitus opettaa elimistö torjumaan nimenomaan kyseistä viruksen tartunnan kannalta kriittistä proteiinia ja niin, että elimistön solut tekevät kyseisen aineen suoraan käyttäen solujen omaa mekanismia, jolla kaikki muukin solujen toiminta tapahtuu varsinaisen perintöaineksen ohjaamana. Itse tartunnan kannalta keskeisen mekanismin kiertäminen ei ole muuntuvalle viruskannalle ollenkaan helppoa, kun pitäisi keksiä kokonaan uusi tartutusväline. Tavanomainen virusten muuntelu ei tuollaiseen riitä. Perinteiset rokotteet kuljettavat mukanaan pysyvää perintöainetta, joka saattaa tarttua solujen omaan perintöainekseen ja kun tuo aines sitten pitkän päälle on vuorovaikutuksessa elimistön immuniteettimekanismien kanssa, on tosiaankin mahdollista, että syntyy aivan uudenlaisia vastaimmuniteettiominaisuuksia, jotka vievät perusrokotteelta terän.
Ajan oloon elimistö unohtaa kehittyneen immuniteettisuojan, koska elimistö kohtaa jatkuvasti uusia puolustautumista edellyttäviä kohteita eikä resursseja ole kannattavaa säilyttää äärimmäisen voimakkaana sellaisa uhkia vastaan, joista ei vaikuta aiheutuvan toistuvaa harmia. Jos hyökkäys toistuu, elimistö muistaa tarpee varustautua paremmin, mutta immunipuolustuskin sopeutuu tilanteeseen ja toimii yleisluontoisemmin kokemuksen karttuessa kuten ihmisen muistikin. Ylilyöntejä toki sattuu, jollaisista esimerkkinä ovat allergiat, joita jotkut Sars Cov-2 -taudin oireet hieman muistuttavat.