Kausivaraaja kannattaisi toteuttaa kemiallisella varastoaineella, jolloin vältyttäisiin häviöiltä. Viittasin edellä NaOH-pohjaiseen varastoon, joka toki on tehokas, jos systeemiin yhdistetään maapiiri, josta kerätään osa lämmöstä. Haittana on kuitenkin aineen syövyttävyys siihen liittyvine riskeineen.Kausivaraaja jossa varastointiaika on yli puolivuotta, menee liikaa harakoille, tai eristeet tulevat järjettömän paksuiksi/kalliiksi.
On olemassa myös NaOH:ta halvempi ja varsinaisen lämmönvarastointikyvyn osalta aivan vastaavan tehoinen aine, nimittäin CaCl2. Tällä ei kuitenkaan ole NaOH luokkaa olevia hygroskooppisia ominaisuuksia, joita maalämpöpumppaus vaatii. Kun COP ei kuitenkaan pumppaamallakaan niin erikoisesti kasva (ainkaan Suomen lämpötilaoloissa), tuo kalsiumkloridi Suomen oloihin soveltuva suola, siis tunnettu soramaanteiden pölynsidonta-aine, jota muiden kemikaalien valmistuksen sivutuotteena runsaasti syntyy.
Eli lämpövarasto koostuisi lämmönkestävällä muovilla tai ohuella rosterilevyllä pinnoitetusta suolasäiliöstä lämmöneristetyssä bunkkerissa tms. Säiliössä on kesällä aurinkosähköllä lämmitettävä sähkövastus eristetyn laajan putken alapäässä. Putki ulottuu lähelle säiliön pohjaa. Vastus höyrystää vettä liuoksesta kesällä ja yläpuolella oleva tislauskolonni (ts. massapaloilla täytetty yläpäästään jäähdytetty keruuputki) erottaa melko puhtaasti rikastuvan veden juoksutettavaksi toiseen vettä sisältävään säiliöön. Talvella säiliö saadaan lämpenemään (tai pikemminkin kuumenemaan) pumppaamalla (tai vain juoksuttamalla alun perin korkeammalle asennetusta) vesivarastosta vettä suolan joukkoon. Tiputuskohdan luo olisi asennettu jonkinlainen lämmönkeruuputkisto. Koko suolasäiliö kannattaisi vielä erikseen lämpöeristää, vaikkakin molemmat säiliöt kannattaisi vielä yhdessä asentaa eristettyyn tilaan.
Varaajaa kesällä ladattaessa syntyy melko runsaasti hukkalämpöä tislauskolonnin jäähdytyksestä, millä voidaan tuottaa käyttövesi ja mahdollisesti tuohon vuodenaikaan tarvittava lämmitys. Jonkinlainen vesivaraaja helpottaisi tämä hukkalämmön hyödyntämistä puskurointivarastona. Liuoksen väkevöinti enemmän tai vähemmän vedettömäksi suolaksi vaatii melko korkean lämpötilan, haarukka on runsaasta sadasta asteesta lähes kahteen sataan asteeseen. Mitä korkeampaa lämpötilaa voidaan käyttää, sitä enemmän lämpöä saadaan varastoitumaan enstistä kuivempaan suolamassaan (joka käytännössä kuivaa melko kovaksi yhtenäiseksi kakuksi, joka luovuttaa lämpönsä melko hitaasti, kun sitä kastellaan pinnalta ja vesi pääsee vähitellen tunkeutumaan syvemmälle).